Mielisairaus ei poista tekojemme seurauksia.
”Anna minun siivota ja näyttää, miltä ”puhdas” näyttää!”
Viime kesänä, kun muutin New Yorkiin suorittaakseni työharjoittelun, vuokrasin edelleen asunnon naisen, Katien kanssa, jonka olin tavannut Craigslistissa.
Aluksi se oli täydellinen. Hän lähti työmatkalle muutamaksi kuukaudeksi jättäen koko asunnon minulle.
Yksin asuminen oli autuas kokemus. Tyypilliset OCD:hen liittyvät pakkomielteet, joita minulla on tilan jakamisessa muiden kanssa (Ovatko he tarpeeksi puhtaita? Ovatko he tarpeeksi puhtaita? Ovatko he tarpeeksi puhtaita??) eivät ole suuri huolenaihe, kun olet yksin.
Palattuaan hän kuitenkin kohtasi minut ja ystäväni, jonka luona olin, valittaen, että paikka oli ”täys sotku”. (Eikö ollut?)
Hän teki tiradissaan useita aggressioita: muun muassa sekoitti ystävääni väärin ja vihjaili, että olen likainen.
Kun vihdoin kohtasin hänet hänen käytöksessään, hän puolusti itseään käyttämällä omaa OCD-diagnoosiaan oikeutuksena.
Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt tätä kokemusta. Tiesin omakohtaisesti, että mielenterveysongelmista selviäminen on yksi hämmentävämmistä, horjuttavimmista kokemuksista, jonka ihminen voi kokea.
Hallitsemattomat sairaudet, kuten masennus, ahdistuneisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja muut sairaudet, voivat kaapata reaktiomme ja saada meidät käyttäytymään tavoilla, jotka eivät ole sopusoinnussa arvojemme tai todellisten hahmojemme kanssa.
Valitettavasti mielisairaus ei poista tekojemme seurauksia.
Ihmiset voivat käyttää ja käyttävät selviytymistaitoja mielenterveyteensä hallintaan, jotka korjaavat ongelmallisia rakenteita, kuten pitääkin.
Mielisairaus ei oikeuta transfobiaasi tai rasismiasi. Mielisairaus ei tee naisvihastasi ja queer folk -vihastasi okei. Mielisairaus ei tee ongelmallisesta käytöksestäsi anteeksi.
Elämäni NYC:ssä osoitti täydellisesti tapoja, joilla ihmiset voivat käyttää mielenterveysongelmia välttääkseen vastuun.
Katien kanssa hänen omien mielenterveysongelmiensa tuominen keskusteluun oli tahallinen yritys saada vastuu hänen käytöksestään.
Sen sijaan, että olisi vastannut turhautumiseen, nöyryytykseen ja pelkoon, jonka äänestin vastauksena hänen – satunnaisen valkoisen naisen, jonka olin tavannut vain kerran aiemmin – huutamiseen, hän perusteli väkivaltaista käyttäytymistään diagnoosillaan.
Hänen selityksensä käytökselleen oli ymmärrettävää – mutta ei hyväksyttävää.
OCD-potilaana tunnen suurta empatiaa hänen täytyi tuntea ahdistuksen määrään. Kun hän väitti, että tuhosin hänen kotinsa, saatoin vain arvata, että hänen (ja hänen OCD:nsä) luoman tilan saastuttamisen on täytynyt järkyttää.
Kaikella käytöksellä on kuitenkin seurauksia, varsinkin sellaisilla, jotka vaikuttavat muihin ihmisiin.
Se transfobia, jonka hän esitti tulkitsemalla vieraani väärin, se anti-mustuus, jonka hän loi uudelleen työntämällä esiin tropiikkiani oletettua saastaani, valkoinen ylivalta, joka antoi hänelle mahdollisuuden puhua minulle, ja hänen yritys manipuloida konfliktinratkaisuani kyyneleillään – nämä kaikella oli todellisia seurauksia, jotka hänen täytyi taistella, olipa hän mielenterveysongelmia tai ei.
Meidän, jotka selviydymme mielenterveysongelmista, on oltava tietoisia tavoista, joilla selviytymisyrityksemme voivat säilyttää ongelmallisia uskomuksia.
Esimerkiksi syömishäiriöni keskellä jouduin kamppailemaan sen kanssa, kuinka kova haluni laihtua antoi samalla lisää voimaa fatfobialle. Olin mukana uskossa, että isommissa vartaloissa on jotain ”pahaa”, mikä vahingoittaa kokoisia ihmisiä, vaikkakin tahattomasti.
Jos joku on ahdistunut ja puristaa kukkaroaan nähdessään mustan henkilön, hänen ahdistunut reaktionsa vahvistaa edelleen mustaisuuden vastaista uskomusta – mustuuden luontaista rikollisuutta – vaikka se johtuu osittain heidän häiriöstään.
Tämä edellyttää myös, että olemme ahkeria uskomusten suhteen, joita ylläpitämme myös itse mielenterveysongelmista.
Mielisairaita ihmisiä kuvataan jatkuvasti vaarallisiksi ja hallitsemattomiksi – meidät yhdistetään jatkuvasti epävakauteen ja kaaokseen.
Jos ylläpidämme tätä stereotypiaa – että emme hallitse omaa käyttäytymistämme – teemme sen vakavin seurauksin.
Esimerkiksi äskettäisten joukkoampumisen yhteydessä yleinen ”oppitunti” oli, että mielenterveyden hyväksi on tehtävä enemmän, ikään kuin se olisi väkivallan syy. Tämä hämärtää todellisen tosiasian, että mielisairaat ihmiset ovat todennäköisemmin uhreja, eivät tekijöitä.
Se, että meillä ei ole itsetietoisuutta aktivoituneena, tukee väärää ajatusta, että mielisairaus on synonyymi irrationaaliselle, arvaamattomalle ja jopa väkivaltaiselle käytökselle.
Tästä tulee vielä suurempi ongelma, kun alamme patologisoida väkivallan muotoja a kunto tietoisen valinnan sijaan.
Uskominen, että ongelmallinen käyttäytyminen on okei mielisairauden vuoksi, tarkoittaa, että todella väkivaltaiset ihmiset ovat yksinkertaisesti ”sairaita” eivätkä siksi voi joutua vastuuseen käyttäytymisestään.
Dylann Roof, mies, joka tappoi mustia, koska hän oli valkoisten ylivallan kannattaja, ei ollut laajalle levinnyt kertomus. Sen sijaan häneen suhtauduttiin usein myötätuntoisesti, ja häntä kuvailtiin nuoreksi mieheksi, jolla oli mielenterveyshäiriöitä ja joka ei pystynyt hallitsemaan toimintaansa.
Nämä narratiivit vaikuttavat meihin myös, kun yritämme hakea tukea hoitomme aikana riistämällä meiltä autonomiamme.
Se, että mielisairaat ihmiset eivät hallitse toimiaan ja että heihin ei voi luottaa, tarkoittaa, että valta-asemassa olevat ihmiset ovat oikeutettuja pahoinpitelytapauksiin.
Kuvittele, että meidät on maalattu taipumukseksi joukkoampumisen tarpeettomaan väkivaltaan, emmekä voi harjoitella tarpeeksi hillintää hallitaksemme itseämme.
Kuinka moni (enemmän) meistä päätyisi psykiatrisiin vankiloihin vastoin tahtoamme? Kuinka monta (enemmän) meistä murhattaisiin poliisien toimesta, jotka pitävät olemassaoloamme vaarallisena, erityisesti mustina?
Kuinka paljon (enemmän) epäinhimillistyisimme, kun vain etsimme tukea ja resursseja hyvinvointiimme? Kuinka moni (enemmän) alentuva kliinikko olettaisi, että emme voi mitenkään tietää, mikä on meille parasta?
Miltä tilivelvollisuus todellisuudessa näyttää, kun tiedämme, että voimme (tarkoituksella tai tietämättämme) käyttää mielenterveyssairauksiamme välttääksemme vastuuta?
Usein ensimmäinen askel hyvittämisessä on tunnustaa, että riippumatta siitä, kuinka monimutkaisia mielenterveyssairauksimme ovat, emme ole vapautettuja vastuullisista ja voimme silti vahingoittaa ihmisiä.
Kyllä, Katien OCD tarkoitti, että hän saattoi pahentua tavallista enemmän nähdessään vieraan tilassaan.
Hän kuitenkin satutti minua edelleen. Voimme silti satuttaa toisiamme – vaikka mielisairaudemme ohjaavat käyttäytymistämme. Ja se vahinko on todellinen ja sillä on edelleen merkitystä.
Tämän tunnustamisen myötä tulee halukkuus korjata väärinkäytökset.
Jos tiedämme, että olemme satuttaneet jotakuta toista, miten se tehdään me tavata niitä missä he ovat oikaisemassa virheemme? Mitä he tarvitsevat tunteakseen, että ymmärrämme tekojemme seuraukset, tietääkseen, että otamme heidän tunteensa vakavasti?
Toisten tarpeiden priorisointi on välttämätöntä anteeksiantoprosessissa, jopa henkilökohtaisessa myrskyssä, joka voi olla mielenterveyden sairauden hallinta.
Toinen tapa olla vastuussa on käsitellä aktiivisesti mielenterveysongelmia, erityisesti sellaisia, jotka voivat vaikuttaa kielteisesti muihin.
Mielisairaus ei koske vain yhtä henkilöä, vaan se vaikuttaa yleensä yksiköihin, olipa kyseessä sitten perheesi, ystäväsi, työympäristösi tai muut ryhmät.
Tämä dynamiikka mielessä, proaktiivisuus mielenterveydemme parissa tarkoittaa sitä, että yritämme valmistautua mielenterveyskriiseihin aina kun mahdollista.
Tiedän, että syömishäiriöni vakava uusiutuminen ei olisi vain minulle uskomattoman tuskallista, vaan se myös häiritsisi eri piirejä, joissa toimin. Se merkitsisi sitä, että en reagoi perheelleni, eristäytyisi ystävistäni ja olisi julma heitä kohtaan, puuttuu runsaasti työtä, muiden skenaarioiden ohella.
Ennakoiva mielenterveystarpeideni täyttäminen (pitää mielessäni sen, mikä on minulle saatavilla) tarkoittaa emotionaalisen terveyteni kartoittamista, jotta pienet puutteet eivät muutu vakaviksi välikohtauksiksi.
Hoitokulttuurin luominen on kuitenkin kaksisuuntainen katu.
Vaikka mielisairaudemme eivät oikeuta satuttaa ihmisiä, ihmisten, joiden kanssa olemme tekemisissä, on ymmärrettävä, että mielenterveyden sairauksien hermoston monimuotoisuus ei välttämättä sovi vakiintuneisiin sosiaalisiin normeihin.
Ihmisillä, jotka tulevat elämäämme ja sieltä pois, heillä on velvollisuus ymmärtää, että mielisairautemme voi tarkoittaa, että elämme elämäämme eri tavalla. Meillä saattaa olla selviytymistaitoja – stimmaaminen, yksinoloaika, liiallinen käsidesien käyttö – jotka voivat tuntua epämiellyttävältä tai jopa töykeältä.
Kuten mikä tahansa vuorovaikutus ihmisten kanssa, jotka ovat erilaisia kuin me, tarvitaan kompromisseja.
Ei tietenkään kompromissi arvojen, rajojen tai muiden olennaisten seikkojen suhteen – vaan ennemminkin kompromissi ”mukavuuden” ympärillä.
Esimerkiksi masennusta sairastavan kannattajan tiukka raja voi olla se, ettei hän ota terapeutin roolia masennusjakson aikana.
Kuitenkin mukavuus, josta saatat joutua tinkimään, on aina valita paljon energiaa yhdessä tekemiseen.
Vaikka saatatkin pitää niistä parempana, mukavuuttasi saattaa olla tarpeen häiritä, jotta voit tukea ja huomioida ystäväsi mielenterveyden ja kyvyn.
Mielisairaus hämärtää usein tahdonvapautta. Mutta jos mikä tahansa, se tarkoittaa, että meidän on taitava korjaustöissä – ei vähemmän.
Koska ajatukset muuttuvat tunteiksi ja tunteet johtavat käyttäytymiseen nopeasti, toimintaamme ohjaavat usein suolen ja sydämen reaktiot ympäröivään maailmaan.
Kuitenkin, kuten kenen tahansa muunkin, meidän on silti pidettävä itseämme ja toisiamme vastuussa käyttäytymisestämme ja sen seurauksista, vaikka ne olisivat tahattomasti haitallisia.
Mielenterveysongelmista selviäminen on erittäin vaikea suoritus. Mutta jos selviytymiskykymme tuo tuskaa ja kärsimystä muille, ketä me oikeastaan autamme kuin itseämme?
Maailmassa, jossa mielisairaudet leimaavat ja häpeävät edelleen muita, huolenpitokulttuuri sen välillä, miten elämme yhdessä sairauksissamme, on tärkeämpää kuin koskaan.
Gloria Oladipo on musta nainen ja freelance-kirjailija, joka pohtii kaikkea rotuun, mielenterveyteen, sukupuoleen, taiteeseen ja muihin aiheisiin. Voit lukea lisää hänen hauskoja ajatuksiaan ja vakavia mielipiteitään aiheesta Viserrys.
